Jos talvi olisi aina näin kaunis…

Nyt on Muumilaakson ensimmäinen kausi saatu pakettiin ja luonnollisesti se tapahtuu jaksolla Taikatalvi. Muumilaakson talvessa on aina jotain taianomaista, oli se sitten kirja- tai animaatioversiona koettu. Siihen liittyy jotain sellaista tunnelmaa mitä Lapin talvessakin parhaimmillaan on. Kun hiljaisten kinosten ja lumen lomasta pilkottavien puiden lomassa liikkuu, tulee tunne että itsekin pitäisi olla nukkumassa. Oli ilo huomata, että tämä uunituore versiointi kunnioitti tuota fiilistä.

Rehellisesti sanottuna pelkäsin sitä, että talven rauha rikkoutuu turhaan koheltamiseen, mutta vaikka esi-isät aiheuttivat hieman säpinää talviseen seikkailuun, se pysyi kohtuun rajoissa.

Tässä jaksossa, kuten arvata saattaa, Muumipeikko herää talvella ja huomaa olevansa yksin. Onnekseen hän uskaltautuu ulos ja tapaa Tuutikin. Oli jotenkin mieltä lämmittävää nähdä Tuutikki uimahuoneella. Nuo kaksi asiaa kuuluvat yhteen (ja tietysti päästäiset). Muumipeikko tutustuu esi-isäänsä ja kohtaa Jäärouvan ja lopuksi päätyy takaisin untenmaille.

Juoneen liittyy muutamia huomiota, joita haluaisin tässä käydä läpi. Alussa on pieni minua häiritsevä kauneusvirhe. Neulasten syönti selitetään kuin se olisi Muumipeikolle jotenkin uusi juttu. No, toki voi ajatella, että nuorelle otukselle vuoden tapahtumat tulevat kuin uutena. En minä ainakaan elänyt sellaista vauhtia kuin nyt ja vuodet tuntuivat niin pitkiltä ettei edellistä enää muistanut.

Nuuskamuikkunen häippäsi omille matkoilleen hyvissä ajoin, mutta ilahduttavasti siihen palataan vasta nyt. Oli mukavaa, että asiaa ei märehditty sen kummemmin, koska Nuuskamuikkusen perään ikävöivä Muumipeikko rupesi ärsyttämään jo Muumilaakson tarinoissa. Nyt Muumipeikko oli selvästikin oivaltanut, että aikansa kutakin.

Muumilaakson talvinen maisema näyttää hyvältä. Esimerkiksi uimahuone vaaleanpunaisine auringonpaisteineen on todella kaunis näky. Ainoa puute on se, että tähän olisi sopinut niin hyvin se Alman kaunis ääni laulamaan jotain haikeaa. Lopussa sitä onneksi kuullaan, mutta sellainen tuulen tuoma laulu Muumipeikon ihmetyksen kera olisi toiminut todella hyvin.

Jäärouva toimi ihan hyvin. Kohtaus oli hyvin erilainen mitä olisin osannut ajatella ja odotin muutakin kuin pelkkää leijuvaa päätä, mutta viimeistä “merkittävä katse” -osiota lukuunottamatta se toimi. Hahmoon istui ajatus siitä, että se on osa pakkastuulta ja viimaa ja se idea hieman karisi pois kun “tuuliruumis” hävisi pään ympäriltä. Pelottavuus syntyy tuntemattomuudesta, joten on ihan ok jättää kysymysmerkkejä ilmoille.

Tämä toimii…
… mutta tämä syö jo immersiota.

Tästä päästäänkin erääseen aika hurjaan ja kysymyksiä herättävään kohtaukseen, eli siihen, että mitä ihmettä sille laskettelijahemulille oikein kävi?! Kuoliko se Muumipeikon aiheuttaman lumivyöryn takia?

Kaiken kaikkiaan jakson on ehdottomasti parhaimpia Kevätlaulun ja Kultaisen hännän rinnalla. Toivottavasti näemme seuraavana kautena lisää näiden tyyppisiä jaksoja.

Ystäväsi,

Guf