Kummitus kuin vanha keksi

Muumilaakson tarinoiden yhdet ikimuistoisimmista jaksoista ovat ne, joissa nähdään aaveita. Senpä takia myös tähän Muumilaakson jaksoon “Kummitustarina” latautui paljon odotuksia. No, kuten olemme saaneet huomata, niin Muumilaaksolla on näihin tarinoihin omaleimaisen suurpiirteinen ja humoristinen ote, joten kauhean vakavaa sisältöä tuskin on luvassa.

Muumipappa lukee kummitustarinoita omista seikkailuistaan ja Muumipeikkoa alkaa ne pelottaa. Jakson ideana on se, että Muumipeikko saa mahdollisuuden esittää rohkeaa, mutta epärehellisin keinoin. Mahdollisuus syntyy siitä, että muumitalon ullakolla hiiriä säikyttelevä kummitus päättää jostain syystä esiintyä Muumipeikolle samaisena iltana, josta jakso alkaa. Kummitus ei oikein hallitse säikyttelytaitojaan, joten Muumipeikon kanssa he saavat molempia tyydyttävän vaihtokaupan aikaiseksi.

Kuten aiemmissakin jaksoissa, tässäkin nähdään paljon sitcom-tyylisiä letkauksia, joista ei oikeastaan puutu kuin taustanauru. Mieleen jäi erityisesti vitsi, jossa Muumipeikko löytää Muumipapan kirjahyllystä kirjan nimeltä “Pullon henki ja yömyssy” ja Muumipappa laittaa sen takaisin hyllyyn ja toteaa, että “Hmm, pannaan se takaisin”. Taisin hymähtää.

Jaksossa on monia itseäni kiusaavia epäloogisuuksia, kuten se, ettei seinien läpi liikkuva haamu pääse lasipullosta karkuun tai se, että kun Muumipeikko ja haamu päätyvät jokeen, ”merelle” ajatuminen on jostain kumman syystä kauhea asia. Kuten hyvin tiedämme, Muumilaakson väen yksi lempipuuhia on joessa uiminen, joten rannan tuntumaan pääsy pitäisi olla ihan hyvä asia.

No, taidan taas ajatella näitä liian pitkälle.

Muumilaaksolle sopivat tällaiset “pienet” jaksot ja tässäkin on sitä tunnelmaa jossa sarja on parhaimmillaan. Yksi hyvä esimerkki on se kohtaus, jossa Muumipeikko ja Niiskuneiti kävelevät metsässä. Taustat ovat todella onnistuneita!

Jakson jälkeen kaksi minulla jäi kaksi asiaa askarruttamaan. Ensimmäinen on se, että valitettavasti nämä Muumipeikon “kasvutarinat” ovat samojan moraalioppeja kuin mitä näkee lasten ja nuorten animaatioissa todella paljon. Samat opit ovat lueteltu possuista kaapoihin niin monta kertaa aiemminkin.

Toinen ongelma on se, että jakso yrittää olla kaikkea yhtä aikaa. Se koettaa olla lastenanimaatio moraalioppeineen, sitcom aikuismaisine vitseineen ja todella tunteikas ja mieliinpainuva klassikko lopun jäähyväisineen. Erityisesti juuri tuo loppukohtaus, jossa haamu jättää hyvästit Muumipeikolle, tuntuu todella päälle liimatulta. Luulin, että haamu olisi asunut muumitalon ullakolla, mutta nyt sillä onkin hoppu muuttua revontuleksi tai joksikin. Ja miksi ihmeessä sen piti ylipäänsä lähteä?

Klassikko syntyy yleensä silloin kun teos saa ajattelemaan, mutta valitettavasti tämä jakso toimii silloin kun nimenomaan yrittää olla ajattelematta liikaa. Se on vähän kuin se kaapista löytyvä vanha keksi, joka mussutetaan sohvalla vain sen takia kun muutakaan naposteltavaa ei löydy: ihan kiva, mutta oli ja unohtui.

Ystäväsi,

Guf

Share
Tweet
Pin
Share
Share