Maailman viimeinen lohikäärme

Jos Muumilaakson tarinoista pitäisi mainita suosikkijaksoja, niin ehdottomasti jakso jossa nähdään pieni lohikäärme, on yksi parhaista. Siksi odottelin tätä kolmatta jaksoa Muumilaaksosta.

Laadullisesti tämä jakso sijoittuu johonkin ensimmäisen ja toisen osa väliin. Mukana on ensimmäisessä jaksossa fiilistä syönyttä kohellusta, mikä nytkin rikkoo tunnelmaa. Jostain syystä Muumipeikon sähellys ja Myyn ninjailut eivät tunnu luontevilta ja syövät pohjaa eeppiseltä kohtaamiselta viimeisen lohikäärmeen kanssa. Muutenkin tuntuu, että lohikäärmeen tilalla voisi olla ihan mikä tahansa muukin olento. Vaikka joku kärpäsiä syövä ja Nuuskamuikkuseen kiintyvä sammakko. Se tuskin olisi vaikuttanut jakson dynamiikkaan millään tavalla.

Jakson parhaat hetket ovat silloin kun Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen lähtevät ulkoiluttamaan lohikäärmettä ja sarjan loppuvaiheilla kun kaksikko istuu sillan reunalla.

Muumipeikon ja Myyn kemiat ovat jotenkin tulehtuneet. Minua jostain syystä harmittaa todella etteivät he tule keskenään toimeen. En muista, että ovatko he ystävyksiä muualla kuin Muumilaakson tarinoissa, mutta toivottavasti tuota piikittelyä ei tarvitse kauaa katsoa. Muistatko sinä, että he olisivat ystävystyneet kunnolla vasta joskus myöhemmin?

Tässä jaksossa näemme Vilijonkan ensimmäistä kertaa. Ainakin tässä kohtauksessa pomotteleva kukkahattutäti on muuttunut vaarattomaksi ja pelokkaaksi neurootikoksi.

Arvausleikki: Mitä Piisamirotta toteaa tässä kohtauksessa?
Muumimamman pöperöt eivät enää houkuttele.

Jakson paras vitsi nähdään loppupuolella kun Myy on tunkemassa taas nokkansa paikkaan jonne se ei kuulu, niin Muumimamma pitää huolen ettei Myy lähde minnekään. Kohtaus on hyvä esimerkki siitä ettei toimiva vitsi tarvitse paljoaa puhetta ja kohellusta toimiakseen.

Tähän mennessä on tullut paljon sanottua aiheesta Muumilaakso. Tänään katsottuani kolmannen jakson mietin, että onko asiasta enää mitään kirjoitettavaa. Jotenkin tuntuu oudolta ruotia jotain sarjaa näin läpikotaisin ja tunteella, varsinkin kun sitä ei ole tullut tehtyä muille teoksille tämän blogin aikana.

Toisaalta Muumit ovat ilmiö, joka hakee vertaistaan, ainakin meikäläisen lapsuudesta. Ainoastaan Disneyn tuotannot yltävät samalle tasolle siinä miten paljon niissä maailmoissa on tullut vietettyä aikaa sarjojen, sarjakuvien ja elokuvien kautta. Muumilaakson tarinoita on kuitenkin ainoa yksittäinen sarja, jota on tullut katsottua uudelleen ja uudelleen niin monta kertaa. Näiden lisäksi on tietysti kirjat ja elokuva Punainen pyrstötähti. Siksi tällainen uuden sarjan läpikäyminen on ehkä sittenkin ihan ok.

Kun vertaan Muumilaaksoa aiempaan, en vertaa sitä pelkästään Muumilaakson tarinoihin, vaan siihen fiilikseen mikä syntyi kun tarhan täti luki Muumipapan muistelmia tai kun itse tartuin kirjaan ja yksin vaivuin taikatalven tunnelmiin tai kuninkaan juhlien pyörteisiin. Jo pelkästään ne Tove Janssonin kuvitukset ruokkivat mielikuvitusta hurjasti. (Pro kirjavinkki: lueppas Tolkienin Hobitti ja nimenomaan Toven kuvituksella. Jotain Toven taiteessa on sellaista mikä luo ihan uusia tasoja sillekin tarinalle.)

Näistä lähtökohdista johtuen, kirjoitan omista mielipiteistä. En ole asiantuntija enkä tutkija, joten en oikein voikaan kirjoittaa muusta kuin henkilökohtaisesta kokemuksestani. Ja sitähän nämä animaatiot minulle ovat, kokemuksia ja matkoja toisiin maailmoihin. Muumilaaksoakin katsoessani yritän päästä sinne sisälle ja tuntea ne tunnelmat, joita tällaiset teokset ovat luotu synnyttämään.

Muumilaakso toimii parhaiten silloin kun se antaa hahmoille tilaa ja uskaltaa ottaa pienistä ja rauhallisista hetkistä kaiken irti. Kun mukaan tulee toimintaa ja kohellusta, muuttuu se epäuskottavaksi. Nuo hetket haittaavat uppoutumista. Ehdottomasti aion kuitenkin jatkaa sarjan seuraamista. Ne toimivat hetket ovat sen arvoisia.

Mitä sinä pidit tästä uusimmasta jaksosta?

Ystäväsi,

Guf

Share
Tweet
Pin
+1
Share