Muumilaakson kultaisin häntä

Nyt nolottaa ja hävettää yhtä aikaa, mutta mitäpä sitä maahiselta voi muuta odottaa. Ainakin se opittiin ettei meikäläisestä ole ennustajaksi. Minä nimittäin lauoin kirjoituksessani Suuren tulpan metsästäjä semmoisia typeryyksiä, joista Pikku Myyllä voisi olla sananen sanottavana.

Ensinnäkään kultaista häntää ei tullut Niiskuneidille, toisekseen Emman esiintyminen ei jäänyt lyhyeksi ja kolmanneksi, Piisamirotalla oli muutakin sanottavaa kuin vain kaiken turhuuden toteaminen.

Anteeksi.

Vaikka ei anteeksi pyytäminen ole yleensä mitenkään kivaa, niin tässä tapauksessa olen kuitenkin iloinen, että joudun näin tekemään. Ei siksi, että jotenkin tykkäisin joutua hankaluuksiin, vaan siksi, että tämä Kultainen häntä -jakso osoitti puheeni vääriksi. Niin, ja eikös tämän muutenkin pitäisi olla tiheätunnelmainen draama?

”Tämän pitäisi olla tiheätunnelmainen draama, eikä mikään hilpeä hassuttelu.”

Viides jakso jatkaa miltei suoraan siitä mihin edellinen loppuu ja Muumilaakson asukit päättävät Muumipapan johdolla tehdä hänen seikkailuistaan näytelmää. Muumipapan johtamismenetelmät stressaavat Muumipeikkoa niin, että hänen häntänsä kaljuuntuu ja ura päätähtenä uhkaa jäädä lyhyeksi.

Näytelmää toteuttamassa ovat kaikki Nuuskamuikkusta lukuunottamatta. Tai onhan hänelläkin oma osuutensa lopputuloksesta, mutta enemmänkin pikaisen konsultaation muodossa. Nipsua, Piisamirottaa ja Niiskuneitiä nähdään vihdoin ruudulla hieman pidempään ja erityisesti Nipsun osuudet ovat tässäkin tarinassa mainioita.

Tässä jaksossa on vihdoin sitä samaa tunnelmaa mitä nähtiin Kevätlaulussa. Erityisesti pidän kohtauksesta, jossa Muumipeikko suree sitä, että hänen kultaisesta hännästään on tullut näytelmän päätähti ja Nuuskamuikkunen ilmestyy tasapainoittamaan tilannetta. Synkkä huone muuttuu sinertäväksi hänen aukaistuaan teatterin oven ja kuunvalon päästessä sisälle. Musiikki muuttuu kun Nuuskamuikkunen avaa suunsa: “Voihan sen leikata pois, mutta muut voivat pettyä”. Tällaisia helmiä syntyy kun jaksoissa on tilaa hiljaisille ja hitaille kohtauksille.

Jaksosta puuttuu myös ne muutamat aiemmissa jaksoissa nähdyt tarkoituksettomat ylilyönnit. Esimerkiksi edellisessä jaksossa koko tulvahomma oli muumeille ihan yhdentekevää (tai ainakin siltä se tuntui) ja se tarttui myös minuun. Hahmoja ei seuraa sivustakatsojana vaan ne luovat tunneskaalat, joihin katsoja joko samaistuu tai ei. Elleivät asiat merkitse mitään hahmoille, ei tunnelmakaan välity. Uskon, että tämä on se syy miksi Kevätlaulu ja Kultainen häntä toimivat paremmin kuin muut jaksot. Niissä kun uskalletaan tuntea.

Naljailu Pikku Myyn ja Muumipeikon välillä jatkuu, mutta vihdoin saadaan viitteitä siitä, että jospa heidän välit alkaisivat parantua. Se on hyvä, sillä heidän välinen pahantahtoisuus tuntuu todella ikävältä. Toisaalta naljailun lomassa esiintyy pari onnistunutta vitsiä, joista parhaiten jäi mieleen Myyn viittaus siitä kuinka kultainen häntä on tainnut kihahtaa Muumipeikon päähän.

Muumilaakso-sarjassa tuntuu olevan isoja laatueroja jaksojen kesken. Tämä lausunto ei tarkoita sitä, että näin olisi teknisesti. En missään tapauksessa ole animaatio-asiantuntija. Tämä tarkoittaa sitä, että minun animaatiomaku ei osu yksiin jokaisen jakson kanssa. Korostan tätä siksi, koska tämä keskustelu uuden sarjan laadusta tuntuu menevään molemmissa leireissä tunteisiin. Minun mielipidettäni ei kannata ottaa totuutena, eikä se ole pois sinun kokemuksestasi.

Onneksi täällä animaahiset ovat osanneet käydä asiallista keskustelua. Ainoa poikkeus siihen oli minun omat hölmöt lausuntoni edellistä jaksoa koskevassa artikkelissani. Kiitos kun et provosoitunut siitä!

Seuraava jakso kertoo muumien seikkailusta hattivattien saarella. Hattivatit olenkin halunnut jo nähdä!

Ystäväsi,

Guf

Share
Tweet
Pin
Share
Share