Nimi on enne

Muumilaakson jakso “Yksin kotona” on mielenkiintoinen jakso siitä syystä, että se esitettiin sarjan ensi-illassa ja että siinä esiintyy vihdoin Mörkö. Jakso sai ensi-illan jälkeen ylistyksiä ja ne saivat taas minut odottamaan kovasti sarjan ilmestymistä. Kuten jo todettu, mielestäni Muumilaakso ei ole ihan yltänyt odotuksiini asti, vaikkakin animaatiossa on ollut hetkensä.

Muumipeikko jää yksin kotiin Muumipapan ja Muumimamman lähtiessä rannalle eräilemään. Onneksi mukaan saadaan Nipsu, joka on mielestäni tämän sarjan parhaiten onnistunut hahmo. Myöhemmin kolmanneksi ilmestyy Nuuskamuikkunen, joka latelee jälleen omia viisauksiaan.

Nipsun olisi pitänyt tehdä muotti kuonostaan. Sen olisin halunnut nähdä.

Jakso jätti minuun kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta siinä on pari erittäin tunnelmallista ja onnistunutta kohtausta, mutta toisaalta ne kohtaukset onnistutaan pilaamaan armottomalla koheltamisella. Iso osa dialogista on valitettavasti ulinaa, varsinkin silloin kun kolmikko luistelee alamäkeä Mörön jäljissä rannalle.

Alun kohtaus on kliseinen mutta onnistunut. Tietysti ensimmäinen säikäytys on se perinteinen väärä hälytys ja sitten toinen se varsinainen pelotus. Kun Mörön silmät näkyvät ensimmäistä kertaa usvan takaa, fiilis on sitä mitä Muumilaaksossa saadaan parhaimmillaan kokea.

Toinen onnistunut kohtaus on se kun Muumipeikko ja Nipsu yrittävät saalistaa hirviöitä metsässä ja “Mörkö” vilahtaa taka-alalla. Hetki menee kuitenkin pilalle kun fiilistelyn sijaan hahmot lähtevät ulisten karkuun ja tipahtavat tietysti kaivamansa kuopan pohjalle. Vaikka säikyttelijä olikin Nuuskamuikkunen, olisin niin mielelläni nauttinut kyseisestä pelottelusta paljon pidempään.

Kohtaus alkaa onnistuneesti…
…mutta päättyy kohkaukseen.

Siihen ne tunnelmalliset hetket sitten päättyvätkin. Potentiaalisia kohtauksia on useampi, mutta ne latistetaan joko vitsailulla tai kohkaamisella. Tähän ongelmaan tiivistyy Muumilaakson heikkous. Minulle on ihan sama onko kyseessä alkuperäuskollinen sarja tai mukaileeko se tunnelmaltaan Muumilaakson tarinoita. Suurin ongelma animaatioissa on se armoton kohellus ja huutaminen. Koen sen jotenkin todella luotaantyöntävänä ja tekee vain mieli ottaa kuulokkeet korvilta. Vaikka tonttuna olenkin tottunut touhuamaan, niin maahisminä kaipaa hiljaisia ja rauhassa rakentuvia hetkiä.

Takerruin myös pariin epärealistiseen kohtaukseen. Se on helppo antaa anteeksi, että Muumipeikko pistää tukin lyhtyjen kera merelle, eikä puu palaa rannalle aaltojen työntämänä, koska sujuva kerronta tällaisia oikaisuja joskus vaatii. Sitä on kuitenkin vaikeampi sulattaa (pun intended), että Mörkö on ehtinyt teleportata rannalle asti Nuuskamuikkusen teltalta vaikka siellä rannalla näemme kuinka hitaasti otus liikkuu. Tuo mäki ei juuri Levin laskettelurinteidenkään rinnalla juuri kalpene.

Tämän kohtauksen idea on kaunis, mutta toteutus on kömpelö.

Itsessään laskettelu- tai luisteluopettelu Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen kanssa on ihan hauskaa ja tunnelmallista katsottavaa, mutta se olisi sopinut paremmin vaikkapa kiireettömään hetkeen jossain talviteemaisessa jaksossa. Nyt se lähinnä ärsyttää kaikkine ujelluksineen.

Selvästikin tekijöiden tyylivalinta on ollut tämä komediamaisuus ja rankkojen teemojen trivialisointi. Voimakkaita tunteita hakiessa niukkuus on vahvuus ja pelottavistakin asioista saadaan tuttuja ja turvallisia toistolla ja pitkillä ruutuajoilla. Tämä ero on helppo huomata esimerkiksi Muumilaakson tarinoiden ja Muumilaakson Mörköjen esiintymisissä. Muumilaakson tarinoissa puhutaan paljon Möröstä, mutta nähdään vain hetken, kun taas Muumilaaksossa asia on just toisinpäin.

Hyvä esimerkki tästä on se, että kun muumitalon edessä nähdään jalanjälkiä, niiden mysteeri tapetaan Nuuskamuikkusen kenkäkokeilulla. Kaikki ne elementit, jotka rakentavat tunnelmaa ja synnyttävät kysymyksiä, paljastetaan ja selitetään huumorilla. Kuten todettu, se on tyylivalinta ja siitä pitäminen on tietysti makuasia.

Mutta todettakoot tälle kohellukselle vain, että “Nomen est omen”.

Ystäväsi,

Guf

Share
Tweet
Pin
+1
Share