Spoilaanko, jos sanon titaanin tulleen muurin läpi? – Ensikokemus

Toukokuussa tutustuin Crunchyroll-alustaan ja tein sen katsomalla Attack on Titania. Kertonee paljon minun aiemmasta animaatio- tai anime-kulutuksesta kun tartuin kyseiseen sarjaan vasta nyt. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Kun aikoinaan näin ensimmäistä kertaa Attack on Titanin trailerin, niin jotain houkuttelevaa siinä groteskissa jättimäisissä ihmisiä muistuttavissa titaaneissa oli, että kyseinen teos pääsi päässäni olevalle katseluslistalle nimeltään ”Heti kun voin”. Nyt Crunchyroll-kokeilu avasi siihen mainion mahdollisuuden.

No, miltä sitten itse kokemus tuntui?

Ensifiiliksen

Ensimmäinen jakso alkaa heti täydellä höyryllä. Erään kaupungin muurille ilmestyy jättimäinen titaani ja kaikki pysähtyvät kauhuissaan paikalleen. Pienen taistelukohtaukset jälkeen päästäänkin päähenkilöiden lapsuuteen, josta koko sarja alkaa.

Se mikä minua trailerissa ja sarjassa kiehtoi oli ajatus siitä, että tyhjästä ihan tavalliseen arkeen ilmestyy koko todellisuuden ja maailmankuvan mullistava hirviö tai otus ja tieto ettei enää mikään ole entisellään. Vanhaan ei ole paluuta. Sarjat ensimmäiset osat onnistuvat välittämään tuon tunteen todella hyvin. Valitettavasti tuo tunne jaksojen ja kausien myötä katoaa, mutta palataan tähän myöhemmin.

Animaatio ja graafinen tyyli

Attack on Titan on todella kaunis, kuten animeilta osaa tyypillisesti odottaakin. Yksityiskohdat on piirretty todella tarkasti ja kaikkialla tapahtuu jotain pientä, kuten oikeassakin elämässä. Rakastan sitä kuinka kun joissain työryhmissä tai studioissa asiat vain tehdään äärimmäisen huolella sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä, eikä anneta sitä talous- ja aikaperusteista selitystä miksi se ja se puuttuu.

Kyse kun ei ole lopulta kovin isoista asioista. Vaikka oikeassa elämässä ei joka puussa linnut laula tai peurat hypi mättäältä toiselle, niin tuuli pitää oksat ja lehdet pienessä liikkeessä, siitepöly leijailee ilmassa ja vähintäänkin joku kärpänen häiritsee keskittymistä. Nämä luovat realismin tuntua vaikka animaation maailma olisi kuinka epätodellinen tahansa. Silloin voidaan käyttää hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä todella hyvänä tehokeinona.

Tällaiset kohtaukset luovat kuvaa elävästä maailmasta.

En tiedä sarjan animointitapaa, mutta väittäisin sen olevan kokonaan tietokoneanimaatiota. Se näyttää käsin piirretyltä, mutta esimerkiksi voimakkaasti valotetut kohdat paljastavat keinotekoiset pinnat ja cel-shadingin. Selkeimmin tietokoneen renderöinnin huomaa kohdissa, joissa esitellään laitteita tai laajempi kuva ratsastuskohtauksesta. Näitä lähikuvia sotilaiden käyttämistä laitteista en muuten tajua. Ne näyttävät joiltain tuote-esittelyiltä, jonka ymmärrän sellaisissa lasten animaatioissa, joissa selvästikin yritetään myydä jotain, mutta tässä se hieman vieraannuttaa ja haittaa uppoutumista.

Ajoittain cel-shadingin huomaa.
”Vain 999,99€!”

Kokonaisuudessaan animointi on tyylikästä enkä muista tuote-esittelyitä lukuunottamatta törmänneeni kohtaan, jossa huono animointi pomppaisi silmille. Kaikki liikkeet ja kamera-ajot ovat luontevia.

Maailma ja tarina

Attack on Titanin maailmassa ei tunneta sähköä ja muistuttaa pitkälti keskiaikaa. Paikasta toiseen liikutaan pääsääntöisesti jaloin tai ratsain ja kylmää vastaan taistellaan polttamalla puuta. Aseina ovat miekat ja alkeelliset ruutiaseet ja tykit. Ainoa erikoisuus ovat sotilaiden käyttämät kaasulla toimivat laitteet, joilla voidaan liitää lyhyitä matkoja. Muitakin eroja on, mutta ei niistä enempää, ettei tule spoilattua liikaa.

Kuten aiemmin mainitsin, tarina alkaa päähenkilökolmikon lapsuudesta ja avaa heidän motivaatioitaan tuleville seikkailuille ja päätöksille. Samalla selviää, että ihmiste ovat eläneet 100 vuotta muurien suojassa ulkomaailmalta piilossa ja muurien toiselle puolelle uskaltautuvat vain tiedustelijat. Tiedustelijat ovat sotilaista kolmas luokka ja se on ainoa luokka, joka koulutetaan taistelemaan titaaneja vastaan. Kahden muun luokan tehtävänä on pitää kuria muurien sisäpuolella.

Alun jälkeen vauhti hidastuu ja päästään ”nykyhetkeen”, jossa yritetään tuhota uhka ja selvittää miksi ja mistä titaanit tulevat. Tämä on se hetki jolloin tarina vähän lässähtää, koska mysteerikin hälvenee. Tästä on vaikea puhua spoilaamatta tarinaa liikaa, joten jos haluat pelata varman päälle, niin skippaa seuraava kappale.

Pian nimittäin selviää etteivät titaanit olekaan niin iso juttu kuin miltä aluksi vaikuttaa. Alussa nähdyt erikoistitaanit ovatkin yhtä pihalla kuin muutkin. Olen sarjassa kolmannessa kaudessa, mutta ihan vielä titaanien mysteeri ei ole kokonaan auennyt. Se ei ole kuitenkaan niin massiivinen tai ihmeellinen mitä olisin toivonut. Toisaalta ymmärrän, että muurin taakse ilmestyvät jättimäiset lihasäkit toimivat yllättäjänä vain kerran ja seuraavat käänteet pitää kaivaa muualta, mutta silti lopputulos tuoksahtaa hieman Digimonilta groteskimmalla näkökulmalla höystettynä.

Jaksojen rytmitys

Jaksot ovat noin 20 minuuttisia, joista ainakin kahdessa ensimmäisessä kaudessa tunnarit, kertaus ja tulevan jakson pohjustus vievät jopa 5-15 minuuttia. Se tarkoittaa, että pahimmillaan yhdessä jaksossa ehditään edetä yhtä vähän kuin Dragon Balleissa tai Kauniissa ja rohkeissa. Onneksi yleensä tahti on vähän sujuvampaa, mutta välillä huomasin tuskastuvani siihen, ettei asioissa päästä eteenpäin.

Minua ei rauhallisuus ja hidas eteneminen yleensä haittaa, mutta ongelmaksi se syntyy silloin kun samaa asiaa jauhetaan ja jauhetaan kunnes se tuntuu naamaan hieromiselta. Esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa saattaa mennä kokonainen jakso siihen, että todetaan kuinka paha nykyinen tilanne on ja että kuinka sankarin pitää löytää sisältään voimaa kohdata haaste, saavat tuskastumaan, koska kaikkihan me tiedetään, että se sisäinen sankari sieltä heräilee kuitenkin ja hommat hoituvat.

Tilanne on hieman eri silloin kun jokin keskeinen hahmo kuolee tai jotain muuta oikeasti dramaattista tapahtuu. Onneksi näissä tilanteissa Attack on Titan onnistuu mainiosti. Kuolema tapahtuu nopeasti ja en aina ehtinyt tajuta mitä juuri näin ennenkuin joku toinen hahmo reagoi tilanteeseen. Näin sen pitääkin olla, varsinkin tällaisissa seikkailu- ja toimintapainotteisissa teoksissa. Alkuun pieni epäusko ja epätodellinen fiilis ja sitten hetki aikaa ja tilaa tajuta mitä tapahtunut vaikuttaa kokonaisuuteen. Minusta on hienon animaation merkki se, että katsoja alkaa itse sulkemaan mielessään niitä ovia joihin ei ole enää pääsyä straagisen tapahtuman jälkeen. Kyse ei siis ole aina siitä, että katsoja samaistuu johonkin hahmoon ja ottaa sen omakseen vaan myös siitä, että hän ymmärtää mikä ei ole enää mahdollista lopputarinan kannalta.

Hahmot

Hahmot ovat sarjassa tunnistettavia ja uskottavia, ainakin pääpiirteittäin. Minun on ollut aina vaikea animessa arvailla hahmojen ikiä ja välillä se aiheuttaa hankaluuksia tässäkin sarjassa. Lapset ja selvästi iäkkäämmät on helposti erotettavissa, mutta teini-iästä keski-ikään on jo vähän vaikeampaa. On myös hieman epäuskottavaa, että maailman kohtalo ratkeaa teini-ikäisten käsissä, mutta hahmot toisaalta käyttäytyvät ikäisekseen sopivalla tavalla. Kaikissa ihmissuhteissa ja tilanteissa on sellainen ylimääräinen lataus ja dramatiikka.

Pääkolmikosta Mikasa on sellainen johon en ole vielä päässyt sisälle. Hän on hyvin huolehtivainen Ereniä kohtaan, joka on taas koko sarjan keskeisin hahmo. Sarjassa kerrotaan pian, että miksi näin on, mutta muuten Mikasa on melkoinen mysteeri. Nyt hänen koko olemassa olonsa tarkoitus tuntuu olevan Erenin perässä juokseminen, mutta haluaisin uskoa, että sarjan edetessä päästään syvemmälle hänen motiiveistaan.

Eren Yeager
Mikasa Ackerman
Armin Arlert

Alkuun titaanit ovat kauhistuttavia vastustajia, mutta toisella kaudella ne alkavat tuntua jo vähän tylsiltä. Yhtäkkiä niissä on enemmän variaatioita ja ne muistuttavat ihmistä yhä vähemmän. Tämä on se kohta jossa ne alkavat muistuttamaan Digimonia erilaisine superkykyineen ja variaatioineen.

Hahmojen dubbaus on ihan ok. Ainahan se on hieman yliampuvaa tällaisissa animeissa, mutta minusta ne sopivat tilanteeseen eikä mikään ruvennut missään vaihessa ärsyttämään. Onhan tässä sellaista huutamista ja meuhkaamista, mutta koska visuaalinen puoli tukee sitä, siihen ei kiinnitä sen enempää huomiota.

Kokonaisuus ja loppufiilikset

Attack on Titan on kokonaisuudessan kaunis ja viihdyttävä teos, joka saa katsomaan aina seuraavan jakson. Olen itse nyt 51. jaksossa ja pian julkaistaan 56. jakso. Tässä vaiheessa on jo tuntumassa pientä matkaväsymystä enkä enää odota sarjan pariin pääsyä kuten aiemmin. Jossain vaiheessa vain alkaa tuntua siltä, että mysteerejä pantataan liikaa ja uusia keksitään vain pitääkseen sarja elossa. Tosin taaksepäin katsoessani huomaan, että moni solmu on auennut ja niiden takia pieniä syrjähyppyjä itse varsinaisesta mysteeristä on täytynyt ottaa, jotta kokonaisuus avautuisi paremmin.

Sarja on tehty kauniisti ja tuntuu uskottavalta. Hyviä tunnareita lukuunottamatta en muuten kiinnittänyt musiikkiin huomiota. Välillä toimintakohtauksissa pärähti soimaan menevä metalli, mutta en niiden takia avannut Youtubea ja kuunnellut niitä uudestaan. Tunnareitakin skippailin parin kuuntelukerran jälkeen.

Ainoa isompi miinus tulee siitä, että omasta mielestäni jotkin juonelliset ratkaisut aiheuttivat antikliimaksin ja vähän söivät sitä kuvitelmaa, jonka olin trailerista ja parista ensimmäisestä jaksosta saanut. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että edelleen odotan sitä jaksoa kun selviää, mistä jätit ovat saaneet alkuunsa. Sehän silloin kertoo siitä, että ote on edelleen olemassa.

Oletko sinä katsonut Attack on Titania? Mitä pidät?

Ystäväsi,

Guf